Bändin ovi

Päädyin viikonloppuna tuomaan baarista tuliaisia kotiin.

Se oli puhdas tapaturma.

Lähdin kavereiden kanssa baariin ihan yksille, no kolmille. Jossain vaiheessa erkaannuin kavereista ja yhtään ei ollut tarkoitus, mutta miehiähän minä päädyin vokottelemaan.

Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia. Ja alkoholia oli, ne kolmet ja sitten ehkä vielä viisi. En muista.

Näissä olosuhteissa en millään voinut pitää pipariani purkissa.

Nyt minä olen tässä, kontillani sängyllä ja manbun-mies sahaa minua takaapäin. On tehnyt sitä jo ehkä tunnin tai viikon.

Kännisiä miehiä ei ikinä pitäisi päästää panohommiin, sillä siitä ei tule koskaan loppua. Ongelma on siinä, että itse päädyn näihin tilanteisiin aina baarista, humalassa itsekin, ja siinä tilassa kukaan selvä ei tahdo lähteä matkaan. On siis kestettävä känniset panomaratonit ja luotettava, että mies on siedettävä ja tukki tanassa vielä seuraavanakin aamuna.

Olisi ihana sanoa, että olemme tässä asennossa kuin kaksi yksisarvista yhtymässä sateenkaaren alla kirsikkapuistossa pan-huilun soittaessa Enyaa taustalla. Totuus on, että ehdotin asennon vaihtamista, ettei minun tarvitsisi pitää yllä ilahtuneen kiihtynyttä fuckfacea – kiitos tästä tuntien mittaisesta kyydistä, sinä staminan kuningas, sinä orhien orhi. Voin rauhassa näyttää siltä, kuin uimahallin vittuuntunein kassarouva olisi heitetty keskelle kehnoa, liian pitkää pornoleffaa. Olisipa sudoku, tai sanaristikko, niin kuin sillä uimahallin kassalla. Tai kudin.

Olemme jo käyneet läpi kaikki tavallisimmat asennot, joita tuntemattoman kanssa kokeillaan. Hän lähetyssaarnaaja, minä alkuasukas. Minä lehmityttö, hän laiskasti pukitteleva mustangi. Nyt, hän pöydänjalkaa nylkyttävä koira ja minä, pöydänjalka. Tunnen, että häntäkin alkaa kyllästyttää koko touhu.

Mutta sitten, ilman ennakkovaroitusta, hän soittaa b-rapun ovikelloa.

Ja minä olen ihan että:

Save

Save

Save

Save