Minä aion henkistyä.
Olen siksi tullut lempeään hathajoogaan tavallisen kuntokeskus-ähinäjoogan sijaan. Täällä valaistun tai vähintään tavoitan sisäisen rauhan.
Sieluni tasapainon löytäminen ei ehkä ole niin helppoa kuin olin kuvitellut, sillä ensinnäkin olen hirvittävän myöhässä – toiset makaavat jo matoillaan – ja toiseksi minulla on kaamea kakkahätä.
Joogasali on hiljainen, vain meditatiivinen musiikki soi vaimeasti. Haistan ilmassa aromaattiset öljyt, ehkä santelipuuta ja patsulia. Vaihdan vaatteet nopeasti ja hiippailen saliin tosi tosi hiljaa, levitän mattoni ja käyn makaamaan selälleni shavasanaan. Rentoutan kasvot, rentoutan kädet, rentoutan jalat ja vatsan.
Ajattelen takapuolen rentouttamista ja tunnen, mitä unohdin.
Saukko tahtoo uimaan.
Ja sillä on poikaset mukanaan.
Lyön portin kiinni niiden nenän edestä. Nyt ei ole enää aikaa mennä vessaan. Yritän tyhjentää mieleni ja rentoutua matollani. Jos henkistyn riittävästi, unohdan varmasti vessa-asiat ja muun maallisen.
Opettajan pehmeä ääni alkaa kertoa päivän harjoituksesta ja sydänchakrasta, johon hän toivoo meidän nyt keskittyvän. Tunne, kuinka vihreä lootus avautuu ja sulkeutuu rinnassasi, hän kehottaa.
Koko sali hengittää yhä rauhallisemmin. Kaikki ovat varmasti löytäneen yhteyden chakraan ja koko universumiin. Minä en. Sen sijaan eräällä hiukan alemmalla alueella minussa ruskea lootus avautuu ja sulkeutuu.
Minun on pian mentävä, tuli mikä tuli. Tai tiedänhän minä, mikä sieltä tulee. Taikuri Savinen ja hänen ihmeellinen perheensä, joka tahtoo esiintyä.
Opettaja jatkaa puhettaan ja mietin vaihtoehtojani. Entä jos vain hiukan, hmm, tasaisin ilmanpainetta? Päästäisin venttiilistä ihan pikkuisen?
Ei. Jos päästäisin tässä pienessä tilassa peräpatsulit ilmoille, koko joogasali jouduttaisiin evakuoimaan ja hengissä säilyneet joutuisivat hakemaan lisähappea ja lääkehiiltä ambulanssista.
Luovutan. Poistun vessaan. Nyt on kiire. Housut alas ja urut auki.
En yleensä ole mitenkään liiallisen häveliäs. Vastustan ajatusta, että nainen on henkistynyt kukkanen, ujo umpio joka ei päästä ruumiistaan ulos mitään muuta kuin korkeintaan pienenpieniä potpurrintuoksuisia ilmatulppaaneja.
Mutta tämä ei todellakaan ole sellainen kakka, jonka Grace Kelly tai prinsessa Diana olisi kakkinut.
Tämä ei ole Miss Söpökakka, Lehdistön ihannetyttö ja yleisöäänestyksen voittaja.
Ei.
Tämä on Ripleyn Usko tai älä -kakka, josta kuuluisi ottaa kuvia koko kansan ällisteltäväksi. Myöhemmin se matkaisi säilöttynä kiertämään maata maatalousnäyttelyiden mukana, kummajaisten rivistössä jossain parrakkaan naisen ja kaksipäisen vasikan välissä.
Jos tästä kakasta kirjoitettaisiin kirja, siihen tarvittaisiin vähintään tuhatsivuinen trilogia. Siitä tehtyä tv-sarjaa esitettäisiin Jimillä koko viikonloppu perjantaiaamusta sunnuntai-iltaan.
Tämä on one shit to end all shits. Tämä on yksi kakka joka heitä hallitsee, joka heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee.
Tämä on asteroidi, joka tappoi dinosaurukset sukupuuttoon.
Eikä se suostu uppomaan.
Olen vetänyt vessan kolme kertaa, eikä se katoa. Tämä kakka voittaisi vuorokauden mittaisen ultramaratoonin. Hitto, se voittaisi kylmän sodankin, ydintuhon ja maailmanlopun. Tämä jäisi jäljelle silloin kun torakatkin olisivat kuolleet.
Mieti tarkkaan, sanon itselleni. Ongelmana on sijainti, sijainti, sijainti. Minun ja kakan.
Toisen meistä on poistuttava. Jos se ei ole kakka, jäljelle jään minä. Lasken kolmeen ja luikahdan ulos vessasta. Ohikiitävän hetken verran harkitsen saliin palaamista, mutta sitten näen, miten kaikkien kasvot punoittavat ja salin ikkunatkin ovat höyrystyneet häpeästä. Jos äsken mietin, kuuluivatko äänet saliin, voin nyt olla varma että kuuluivat. Päätän, että saliin jäänyt joogamatto on pieni hinta pakomahdollisuudesta.
Minusta ei vielä ollut henkistymään. Matkani henkilökohtaiseen kasvuun jatkuu yhä.
Tarinoita alakerrasta 