Minulla ei ole mitään toisten ihmisten häpykarvoja vastaan. Periaatteessa. Silloin kun ne ovat kiinni toisessa ihmisessä, ne saavatkin olla. Joskus niitä eksyy lähikontaktissa hampaiden väliin tai nieluun, mutta sen kanssa voi elää.
Ongelmia tulee silloin, kun ne lakkaavat olemasta kiinni toisessa ihmisessä. Munakarva, joka oli ihan jees vielä hetkeä aiemmin ollessaan kiinni petikaverin kasseissa, onkin yäk sillä hetkellä kun se löytyy vessapönttöni renkaalta.
Minulla on ollut kolme ikimuistoista kohtaamista häpykarvojen kanssa. Nämä kolme:
- Munakarva sisäleikkipuistossa.
- Munakarva haarukassa.
- Munakarva uima-altaassa.
1) Vein villin veljenpoikani sisäleikkipuistoon. Joskus olen tosi ihana täti.
Kiipesin uskollisesti lapsen perässä ylös ja laskin liukumäkiä alas. Pompin trampalla. Tasapainoilin riippusillalla. Ryömin tunneleissa juoksuvauhtia lapsen perässä, kauhuissani siitä että hän onnistuisi karistamaan minut kannoillaan ja hukkaisin hänet.
Lapsi teki parhaansa, että en pysyisi hänen perässään. Olin kerran jo saavuttanut hänet, kun hän kääntyi kulman ympäri uuteen tunneliin, sellaiseen jossa pitää ryömiä esteiden ali ihan mahallaan. Minä perässä, niin lujaa kuin mustelmilla olevat polveni kantoivat, kun jokin pysäytti minut.
Siinä edessäni, ryömimistunnelin keskellä, oli munakarva. Kiharainen ja musta. Alle sentin päässä kasvoistani. Käytännössä suussani.
Ajattelin, miten joku tunneleissa ryömivä isä on pysähtynyt juuri tässä kohdassa raapimaan ponnistelussa hikoilleita muniaan, tiputtanut karvan jälkeensä ja jatkanut matkaa. Kosketellut kaikkia näitä pintoja kassihikisormillaan. Kaivanut vielä ehkä hiukan nenäänsä.
Äkkiä minun teki mieli kalvaa käteni poikki ranteesta.
2) Tämä karvainen kohtaaminen sai minut muistelemaan muita viihteelle lähteneitä häpykarvoja. Kuten Tapaus karvakebsua.
Ilta oli myöhäinen ja nälkä kova. Munaakaan ei ollut ollut baarissa saatavilla. Päädyin lohduttamaan itseäni mättökebabilla. Olin syönyt annoksestani jo yli puolet, Facebookia samalla selaillen, kun jokin sai minut pysäyttämään haarukan juuri suuni edessä.
Puoli sekuntia liian myöhään, sillä alahuuleeni osui juuri se, mitä olin yrittänyt lähes tiedostamattomasti välttää. Munakarva.
Paksu ja pitkä, peräisin jostain todella tuuheasta puutarhasta. Vähintään biisonin palleista. Vielä viisi karvaa lisää ja villapaita-ainekset olisivat kasassa.
Ehkä oksensin vähän suuhuni, en muista. Mietin, montako karvaa olin jo syönyt. Ehkä olin tilannut vahingossa puutarhurin erikoisen.
Työnsin lautasen syrjään ja pyysin tarjoilijan luokseni. Ruoassani on karva, sanoin. Vain yksikö, tarjoilija sanoi, minä vien lautasen keittiöön.
Minusta oli turvallisinta poistua. En halunnut tavata sitä annosta, joka keittiöstä mahdollisesti palaisi.
3) Muutama vuosi sitten asuin uimahallin vieressä ja kävin siellä välillä uimassa. Kunnes tapahtui jotain.
Uin hitaiden kaistalla, kuten aina. Minä ja muut eläkeläiset. Inhoan että vettä menee nenään ja naamalle, joten minulla on taipumus uida pää niin pystyssä, että niskaan alkaa sattua. Yritin parantaa tapojani ja laittaa kasvot joka vedolla veteen.
Juuri silloin jokin ui minua kohti.
En ensin erottanut, mikä se oli. Vain sen, että jokin tumma lähestyi minua. Ei hyvä uutinen.
Pari vetoa ja näin sen paremmin.
Se oli karva.
Ja sillä oli peräsin perässään.
Peräsin sai karvan uimaan laineilla vinhaa vauhtia.
Minun kasvojani päin ui jonkun toisen ihmisen häpykarva, johon oli tarttunut kokkare ulostetta.
Kuvittelin, miten joku näistä eläkeläisistä on turauttanut pikkuiset kakat housuihinsa, hautonut sitä poskiensa välissä, ehkä muutamankin päivän, ja täällä altaassa vesivirta on irrottanut sen poimujen keskeltä. Kikkare oli lähtiessään päättänyt ottaa seurakseen vielä parhaan kaverinsa Pertti Perskarvan.
Minua kohti siis ui pitkään muhiteltu vuosikertakakka. No päivää.
Räpistelin vedessä, yritin huitoa kikkaretta käsilläni kauemmaksi, mutta sille suotuisat virtaukset saivat sen uimaan yhä lähemmäs ja lähemmäs minua. Se oli tappajahaikakka ja se tahtoi minut seuraavaksi uhrikseen.
Uin kuin henkeni edestä (noin 1 km/h), kauhoin vettä, haukoin henkeä, potkin ja loiskutin. Suljin silmäni ja varauduin iskuun.
Sitä ei koskaan tullut. Karvakakka suoritti ohilennon noin sormenmitan päässä kasvoistani.
En ole sittemmin uinut.
Tarinoita alakerrasta 